Pitäisikö oppimiskäsityksiä yhä täydentää?

Pedagoginen ajattelu oppimisympäristöjen taustalla (luento 5.)

Pitäisikö oppimiskäsityksiä yhä täydentää?

Tämänkin kurssimme opintomateriaaleissa on esitelty oppimiskäsityksiä, joiden pohjalta oppimista, opettamista ja oppimisympäristöjä nykyisin tarkastellaan. Ymmärrän kyllä, että oppimiskäsitykset ovat jollain tapaa pelkistettyjä malleja, mutta sitä en ymmärrä, miksi esimerkiksi konstruktivistinen oppimiskäsitys hahmottaa ihmisen olevan ainoastaan älyllis-rationaalinen olento. Muut materiaaleissamme mainitut tuoreemmat oppimiskäsitykset pohjautuvat konstruktivismin oletuksiin lisäten niihin sentään sosiaaliset ulottuvuudet.

Väitän perustellusti, että ihminen ei ole vain älyllinen, sosiaalinen ja verkostoissa oppiva, vaan hänen tajunnallisuudessaan, kehollisuudessaan ja situationaalisuudessaan on muitakin ulottuvuuksia, jotka eivät ole tulleet huomioiduiksi nykyisissä oppimiskäsityksissä. Tästä seuraa, että näiden ulottuvuuksien vaikutuksia oppimiseen ei tiedosteta tai hyödynnetä, vaan nykyisellään ne jäävät pimentoon ja vaikuttavat hallitsemattomasti piilo-opetussuunnitelman puolella.

Jos ihmistä tarkastellaan esimerkiksi fenomenologisen tradition suomalaisedustaja Lauri Rauhalan holistisen ihmiskäsityksen valossa, hahmottuu ihmisen olemus huomattavasti monipuolisempana edellä mainittuihin oppimiskäsityksiin verrattuna. Rauhalan ajattelussa ihminen on olemassa kokonaisvaltaisen kietoutuneesti sekä tajunnallisena (psyykkis-henkinen olemassaolo), kehollisena ja situationaalisena (olemassaolo suhteina todellisuuteen). Tässä ihmiskäsityksessä ihmisen tajunnallisuus ei rajoitu vain tietämiseen ja älyllisyyteen, vaan ihminen on sekä tunteva, uskova, uneksuva, intuitiivisesti ounasteleva, havaitseva, tietävä erilaisine elämyksineen ja merkityksineen. Rauhalan mukaan on tärkeätä, että ihmisen tajunnallisuudessa kaikki edellä mainitut merkityssuhdelajit yhdessä muodostavat tasapainoisen ja rikkaan maailmankuvan. Jos joku merkityssuhdelaji ottaa ylivallan ja rehevöityy muiden kustannuksella, syntyy liian yksipuolinen tai vääristynyt kehityssuunta.

Oppimisprosesseissaankin ihminen on olemassa sekä tajunnallisine, kehollisine että situationaalisine olemuspuolineen. Mielestäni vallalla olevat oppimiskäsitykset eivät esimerkiksi riittävästi huomioi ihmisen kehollis-ajallista olevaisuutta. Puhuttaessa vaikka digitaalisista oppimisympäristöistä, korostetaan jatkuvasti, että lapsille pitää opettaa lähdekriittistä nettiajattelua ja tiedon etsimistä luotettavista lähteistä, tiedon yhdistelyä ja rakentelua. Väitän kuitenkin, että sekä lapsen aivojen kehityksen keskeneräisyys että hänen lyhyt ja rajallinen kokemushistoriansa muodostavat suuria rajoitteita näille kunnianhimoisille tavoitteille. Miten lapsi pystyisi arvioimaan tuntemattoman nettilähteen julkaisijan motiiveja: onko tarkoituksena todellinen tiedonvälitys, mainonta ja markkinointi, mielipidevaikuttaminen tai agitaatio vai mikä. Luotettavuusarviointi on monille aikuisillekin haastavaa, mutta lapset ovat lähes mahdottoman tehtävän edessä. Tämän vuoksi haluan herätellä vakavaa pedagogista keskustelua opetushenkilöstön vastuusta työskenneltäessä digitaalisen tiedon äärellä alakouluikäisten tai nuorempien lasten parissa. 

Myös lasten ja aikuisten tunnekokemuksien pohdinta digitaalisissa oppimisympäristöissä toimittaessa on jäänyt varsin vähälle huomiolle. Mieltä voivat kuormittaa sekä rankkoihin digisisältöihin törmääminen että virtuaalityöskentelyyn liittyvät sosiaaliset haasteet ja jännitteet. Kuitenkin nimenomaan tunnetason epämukavuudet ja lukot voivat olla suurimpia ja haastavimpia oppimisen esteitä.

- tätiopiskelija mv-

MOOCi kurssin lyhyt analyysi

Kolmannella luennolla Päivi Svärd kävi esittelemässä avointa opiskelua verkossa sekä toi mieleenpainuvasti esille opintojen omakohtaisia kokemuksia. Aihe herätti minussa melkoisesti kiinnostusta, koska olen itsekin aloittanut akateemisen urani juuri avoimen yliopiston kurssien kautta. Kuitenkin MOOC-kurssit olivat uusi tuttavuus. Perusajatuksena MOOC-kursseilla on, että tämä tapahtuu kokonaan verkossa. Kursseilla on valtavasti osallistujia, jotka kokoontuvat kurssin suoritusaikana netin välityksellä ”luentosaliin” eri puolilta maailmaa. Kaikilla halukkailla on periaatteessa vapaa pääsy kursseille pohjakoulutuksesta tai taloudellisesta tilanteesta riippumatta, koska suurimmaksi osaksi kurssien (pitäisi) olla ilmaisia. Suurimmat järjestäjät ovat Coursera, edX ja Udacity. Suomessa MOOC-kursseja järjestävät Helsingin yliopisto ja Aalto-yliopisto. MOOCi kursseja pidetään suurena mahdollisuutena, jossa kaikille avoimet verkkokurssit takaavat koulutuksen mahdollisuuden kaikille, osa taas ennustaa MOOCien tulevaisuudessa syrjäyttävän perinteiset yliopistot.  Erona tavalliselle yliopiston opetukselle eli perinteiselle akateemiselle väylälle on ainakin se, että koulutuksellinen kontrolli ja vapaus siirtyvät opiskelijalle. Yliopisto-opetuksessa kontrolli on yleensä ollut opettajalla. Esimerkiksi MOOC-liikkeessä opettaja nähdään eräänlaisena motivoijana sekä mentorina, joka edesauttaa opiskelijoita saavuttamaan päämääränsä. Myös koulutuksellinen vapaus on suuri verrattuna perinteiseen opetukseen, sillä MOOCit eivät ole sidottuja mihinkään olemassa olevaan koulutusjärjestelmään tai -rakenteeseen.

MOOCien pedagogista toteutusta on pidetty osittain puutteellisena, koska niissä korostuu opettajajohtoisuus eli valmiin tiedon siirto, Myös opiskelijan oppimisen tukemiseen tarjota riittävästi välineitä. Luentotallenteen katselijat eivät voi kesken luennon esittää lisäkysymyksiä eivätkä antaa palautetta koska videot ovat verkossa valmiita tallenteita. Vertaistuki tai yhteisöllinen oppiminen voivat olla myöskin hyvin haasteellisia, jos opiskelijat tulevat eri kulttuureista ja omaavat hyvinkin erilaiset taustat. Erilaisen maailmannäkemyksen omaavalla on hyvin vaikeaa arvioida toisten suorituksia ja antaa niistä relevanttia palautetta, jos omat lähtökohdat ovat huomattavan poikkeavat. Lisähaastetta tuo osallistujien eri koulutustaustat ja kielitaidon vaihtelevuus.  Osa opiskelijoista kokee, että kurssit eivät lisää koulutuksen tasa-arvoisuutta, koska suurin osa kurssien opiskelijoista on jo jonkin tutkinnon suorittaneita henkilöitä. Vaikka kursseista saadaan suorituksia, tarjontaa ei ole ainakaan vielä niin suuri, että siitä pystyisi rakentamaan tutkintokokonaisuuksia. Yhtenä MOOC-kurssien haasteena ovat tekijänoikeuskysymykset. Kurssilla jaettavan materiaalin muokkaus- ja jakamisoikeudet on syytä määritellä etukäteen.

MOOC-kurssien etuina pidetään ilmaista opetusta, josta hyötyvät varsinkin köyhemmistä olosuhteista tulevat opiskelijat. Tämä voi toisaalta jättää opiskelijoita jälkeen. Osa MOOC-kurssien kriitikoista ovat esittäneet, että MOOCit edistävät epärealista ”one-size-fits-all”-mallia korkeakouluopetukselle. Tämä ei vastaa todellista opiskelijan ja opettajan välistä vuorovaikutusta ja syvällistä oppimista. Aivomme eivät toimi tietokoneen lailla, ottaen vastaan tietoa kiintolevylle, vaan ihmiset oppivat eri tavalla. Me opimme toisiltamme ja muistamme asioita, jotka herättävät paljon tunteita tai synnyttävät kokemuksia. Olennaisesti yliopiston opetukseen kuuluvat sosiaaliset taidot ja kokemukset uhkaavat kadota MOOC verkkokurssien ansioista, koska virtuaalimaailmassa ei tapahdu samanlaista ihmistenvälistä vuorovaikutusta kuin perinteisessä opetuksessa.

-Liis