Pitäisikö oppimiskäsityksiä yhä täydentää?

Pedagoginen ajattelu oppimisympäristöjen taustalla (luento 5.)

Pitäisikö oppimiskäsityksiä yhä täydentää?

Tämänkin kurssimme opintomateriaaleissa on esitelty oppimiskäsityksiä, joiden pohjalta oppimista, opettamista ja oppimisympäristöjä nykyisin tarkastellaan. Ymmärrän kyllä, että oppimiskäsitykset ovat jollain tapaa pelkistettyjä malleja, mutta sitä en ymmärrä, miksi esimerkiksi konstruktivistinen oppimiskäsitys hahmottaa ihmisen olevan ainoastaan älyllis-rationaalinen olento. Muut materiaaleissamme mainitut tuoreemmat oppimiskäsitykset pohjautuvat konstruktivismin oletuksiin lisäten niihin sentään sosiaaliset ulottuvuudet.

Väitän perustellusti, että ihminen ei ole vain älyllinen, sosiaalinen ja verkostoissa oppiva, vaan hänen tajunnallisuudessaan, kehollisuudessaan ja situationaalisuudessaan on muitakin ulottuvuuksia, jotka eivät ole tulleet huomioiduiksi nykyisissä oppimiskäsityksissä. Tästä seuraa, että näiden ulottuvuuksien vaikutuksia oppimiseen ei tiedosteta tai hyödynnetä, vaan nykyisellään ne jäävät pimentoon ja vaikuttavat hallitsemattomasti piilo-opetussuunnitelman puolella.

Jos ihmistä tarkastellaan esimerkiksi fenomenologisen tradition suomalaisedustaja Lauri Rauhalan holistisen ihmiskäsityksen valossa, hahmottuu ihmisen olemus huomattavasti monipuolisempana edellä mainittuihin oppimiskäsityksiin verrattuna. Rauhalan ajattelussa ihminen on olemassa kokonaisvaltaisen kietoutuneesti sekä tajunnallisena (psyykkis-henkinen olemassaolo), kehollisena ja situationaalisena (olemassaolo suhteina todellisuuteen). Tässä ihmiskäsityksessä ihmisen tajunnallisuus ei rajoitu vain tietämiseen ja älyllisyyteen, vaan ihminen on sekä tunteva, uskova, uneksuva, intuitiivisesti ounasteleva, havaitseva, tietävä erilaisine elämyksineen ja merkityksineen. Rauhalan mukaan on tärkeätä, että ihmisen tajunnallisuudessa kaikki edellä mainitut merkityssuhdelajit yhdessä muodostavat tasapainoisen ja rikkaan maailmankuvan. Jos joku merkityssuhdelaji ottaa ylivallan ja rehevöityy muiden kustannuksella, syntyy liian yksipuolinen tai vääristynyt kehityssuunta.

Oppimisprosesseissaankin ihminen on olemassa sekä tajunnallisine, kehollisine että situationaalisine olemuspuolineen. Mielestäni vallalla olevat oppimiskäsitykset eivät esimerkiksi riittävästi huomioi ihmisen kehollis-ajallista olevaisuutta. Puhuttaessa vaikka digitaalisista oppimisympäristöistä, korostetaan jatkuvasti, että lapsille pitää opettaa lähdekriittistä nettiajattelua ja tiedon etsimistä luotettavista lähteistä, tiedon yhdistelyä ja rakentelua. Väitän kuitenkin, että sekä lapsen aivojen kehityksen keskeneräisyys että hänen lyhyt ja rajallinen kokemushistoriansa muodostavat suuria rajoitteita näille kunnianhimoisille tavoitteille. Miten lapsi pystyisi arvioimaan tuntemattoman nettilähteen julkaisijan motiiveja: onko tarkoituksena todellinen tiedonvälitys, mainonta ja markkinointi, mielipidevaikuttaminen tai agitaatio vai mikä. Luotettavuusarviointi on monille aikuisillekin haastavaa, mutta lapset ovat lähes mahdottoman tehtävän edessä. Tämän vuoksi haluan herätellä vakavaa pedagogista keskustelua opetushenkilöstön vastuusta työskenneltäessä digitaalisen tiedon äärellä alakouluikäisten tai nuorempien lasten parissa. 

Myös lasten ja aikuisten tunnekokemuksien pohdinta digitaalisissa oppimisympäristöissä toimittaessa on jäänyt varsin vähälle huomiolle. Mieltä voivat kuormittaa sekä rankkoihin digisisältöihin törmääminen että virtuaalityöskentelyyn liittyvät sosiaaliset haasteet ja jännitteet. Kuitenkin nimenomaan tunnetason epämukavuudet ja lukot voivat olla suurimpia ja haastavimpia oppimisen esteitä.

- tätiopiskelija mv-