Pitäisikö oppimiskäsityksiä yhä täydentää?

Pedagoginen ajattelu oppimisympäristöjen taustalla (luento 5.)

Pitäisikö oppimiskäsityksiä yhä täydentää?

Tämänkin kurssimme opintomateriaaleissa on esitelty oppimiskäsityksiä, joiden pohjalta oppimista, opettamista ja oppimisympäristöjä nykyisin tarkastellaan. Ymmärrän kyllä, että oppimiskäsitykset ovat jollain tapaa pelkistettyjä malleja, mutta sitä en ymmärrä, miksi esimerkiksi konstruktivistinen oppimiskäsitys hahmottaa ihmisen olevan ainoastaan älyllis-rationaalinen olento. Muut materiaaleissamme mainitut tuoreemmat oppimiskäsitykset pohjautuvat konstruktivismin oletuksiin lisäten niihin sentään sosiaaliset ulottuvuudet.

Väitän perustellusti, että ihminen ei ole vain älyllinen, sosiaalinen ja verkostoissa oppiva, vaan hänen tajunnallisuudessaan, kehollisuudessaan ja situationaalisuudessaan on muitakin ulottuvuuksia, jotka eivät ole tulleet huomioiduiksi nykyisissä oppimiskäsityksissä. Tästä seuraa, että näiden ulottuvuuksien vaikutuksia oppimiseen ei tiedosteta tai hyödynnetä, vaan nykyisellään ne jäävät pimentoon ja vaikuttavat hallitsemattomasti piilo-opetussuunnitelman puolella.

Jos ihmistä tarkastellaan esimerkiksi fenomenologisen tradition suomalaisedustaja Lauri Rauhalan holistisen ihmiskäsityksen valossa, hahmottuu ihmisen olemus huomattavasti monipuolisempana edellä mainittuihin oppimiskäsityksiin verrattuna. Rauhalan ajattelussa ihminen on olemassa kokonaisvaltaisen kietoutuneesti sekä tajunnallisena (psyykkis-henkinen olemassaolo), kehollisena ja situationaalisena (olemassaolo suhteina todellisuuteen). Tässä ihmiskäsityksessä ihmisen tajunnallisuus ei rajoitu vain tietämiseen ja älyllisyyteen, vaan ihminen on sekä tunteva, uskova, uneksuva, intuitiivisesti ounasteleva, havaitseva, tietävä erilaisine elämyksineen ja merkityksineen. Rauhalan mukaan on tärkeätä, että ihmisen tajunnallisuudessa kaikki edellä mainitut merkityssuhdelajit yhdessä muodostavat tasapainoisen ja rikkaan maailmankuvan. Jos joku merkityssuhdelaji ottaa ylivallan ja rehevöityy muiden kustannuksella, syntyy liian yksipuolinen tai vääristynyt kehityssuunta.

Oppimisprosesseissaankin ihminen on olemassa sekä tajunnallisine, kehollisine että situationaalisine olemuspuolineen. Mielestäni vallalla olevat oppimiskäsitykset eivät esimerkiksi riittävästi huomioi ihmisen kehollis-ajallista olevaisuutta. Puhuttaessa vaikka digitaalisista oppimisympäristöistä, korostetaan jatkuvasti, että lapsille pitää opettaa lähdekriittistä nettiajattelua ja tiedon etsimistä luotettavista lähteistä, tiedon yhdistelyä ja rakentelua. Väitän kuitenkin, että sekä lapsen aivojen kehityksen keskeneräisyys että hänen lyhyt ja rajallinen kokemushistoriansa muodostavat suuria rajoitteita näille kunnianhimoisille tavoitteille. Miten lapsi pystyisi arvioimaan tuntemattoman nettilähteen julkaisijan motiiveja: onko tarkoituksena todellinen tiedonvälitys, mainonta ja markkinointi, mielipidevaikuttaminen tai agitaatio vai mikä. Luotettavuusarviointi on monille aikuisillekin haastavaa, mutta lapset ovat lähes mahdottoman tehtävän edessä. Tämän vuoksi haluan herätellä vakavaa pedagogista keskustelua opetushenkilöstön vastuusta työskenneltäessä digitaalisen tiedon äärellä alakouluikäisten tai nuorempien lasten parissa. 

Myös lasten ja aikuisten tunnekokemuksien pohdinta digitaalisissa oppimisympäristöissä toimittaessa on jäänyt varsin vähälle huomiolle. Mieltä voivat kuormittaa sekä rankkoihin digisisältöihin törmääminen että virtuaalityöskentelyyn liittyvät sosiaaliset haasteet ja jännitteet. Kuitenkin nimenomaan tunnetason epämukavuudet ja lukot voivat olla suurimpia ja haastavimpia oppimisen esteitä.

- tätiopiskelija mv-

MOOCi kurssin lyhyt analyysi

Kolmannella luennolla Päivi Svärd kävi esittelemässä avointa opiskelua verkossa sekä toi mieleenpainuvasti esille opintojen omakohtaisia kokemuksia. Aihe herätti minussa melkoisesti kiinnostusta, koska olen itsekin aloittanut akateemisen urani juuri avoimen yliopiston kurssien kautta. Kuitenkin MOOC-kurssit olivat uusi tuttavuus. Perusajatuksena MOOC-kursseilla on, että tämä tapahtuu kokonaan verkossa. Kursseilla on valtavasti osallistujia, jotka kokoontuvat kurssin suoritusaikana netin välityksellä ”luentosaliin” eri puolilta maailmaa. Kaikilla halukkailla on periaatteessa vapaa pääsy kursseille pohjakoulutuksesta tai taloudellisesta tilanteesta riippumatta, koska suurimmaksi osaksi kurssien (pitäisi) olla ilmaisia. Suurimmat järjestäjät ovat Coursera, edX ja Udacity. Suomessa MOOC-kursseja järjestävät Helsingin yliopisto ja Aalto-yliopisto. MOOCi kursseja pidetään suurena mahdollisuutena, jossa kaikille avoimet verkkokurssit takaavat koulutuksen mahdollisuuden kaikille, osa taas ennustaa MOOCien tulevaisuudessa syrjäyttävän perinteiset yliopistot.  Erona tavalliselle yliopiston opetukselle eli perinteiselle akateemiselle väylälle on ainakin se, että koulutuksellinen kontrolli ja vapaus siirtyvät opiskelijalle. Yliopisto-opetuksessa kontrolli on yleensä ollut opettajalla. Esimerkiksi MOOC-liikkeessä opettaja nähdään eräänlaisena motivoijana sekä mentorina, joka edesauttaa opiskelijoita saavuttamaan päämääränsä. Myös koulutuksellinen vapaus on suuri verrattuna perinteiseen opetukseen, sillä MOOCit eivät ole sidottuja mihinkään olemassa olevaan koulutusjärjestelmään tai -rakenteeseen.

MOOCien pedagogista toteutusta on pidetty osittain puutteellisena, koska niissä korostuu opettajajohtoisuus eli valmiin tiedon siirto, Myös opiskelijan oppimisen tukemiseen tarjota riittävästi välineitä. Luentotallenteen katselijat eivät voi kesken luennon esittää lisäkysymyksiä eivätkä antaa palautetta koska videot ovat verkossa valmiita tallenteita. Vertaistuki tai yhteisöllinen oppiminen voivat olla myöskin hyvin haasteellisia, jos opiskelijat tulevat eri kulttuureista ja omaavat hyvinkin erilaiset taustat. Erilaisen maailmannäkemyksen omaavalla on hyvin vaikeaa arvioida toisten suorituksia ja antaa niistä relevanttia palautetta, jos omat lähtökohdat ovat huomattavan poikkeavat. Lisähaastetta tuo osallistujien eri koulutustaustat ja kielitaidon vaihtelevuus.  Osa opiskelijoista kokee, että kurssit eivät lisää koulutuksen tasa-arvoisuutta, koska suurin osa kurssien opiskelijoista on jo jonkin tutkinnon suorittaneita henkilöitä. Vaikka kursseista saadaan suorituksia, tarjontaa ei ole ainakaan vielä niin suuri, että siitä pystyisi rakentamaan tutkintokokonaisuuksia. Yhtenä MOOC-kurssien haasteena ovat tekijänoikeuskysymykset. Kurssilla jaettavan materiaalin muokkaus- ja jakamisoikeudet on syytä määritellä etukäteen.

MOOC-kurssien etuina pidetään ilmaista opetusta, josta hyötyvät varsinkin köyhemmistä olosuhteista tulevat opiskelijat. Tämä voi toisaalta jättää opiskelijoita jälkeen. Osa MOOC-kurssien kriitikoista ovat esittäneet, että MOOCit edistävät epärealista ”one-size-fits-all”-mallia korkeakouluopetukselle. Tämä ei vastaa todellista opiskelijan ja opettajan välistä vuorovaikutusta ja syvällistä oppimista. Aivomme eivät toimi tietokoneen lailla, ottaen vastaan tietoa kiintolevylle, vaan ihmiset oppivat eri tavalla. Me opimme toisiltamme ja muistamme asioita, jotka herättävät paljon tunteita tai synnyttävät kokemuksia. Olennaisesti yliopiston opetukseen kuuluvat sosiaaliset taidot ja kokemukset uhkaavat kadota MOOC verkkokurssien ansioista, koska virtuaalimaailmassa ei tapahdu samanlaista ihmistenvälistä vuorovaikutusta kuin perinteisessä opetuksessa.

-Liis

Olipa kerran digitarina

Tarinat- tuo ikivanha tapa välittää tietoa ihmiseltä toiselle. Palatakseni ajassa taaksepäin, jo 1984 Walter Fisher teoretisoi tarinoiden merkityksestä. Hänen mukaansa ihmiset ovat luonnollisia tarinankertoja ja elämä itsessään on jatkuvien tarinoiden elämistä, kokemista ja kertomista. Narratiivinen paradigma asetti tarinat jopa retoriikan edelle. Ihmiset eivät siis ole vaan rationaalisia olentoja, vaan puheeseen vaikuttavat monet asiat, kuten tunteet, kulttuuri ja esteettisyys. Tarinat ovat siis lähes aina olleet keino elävöittää ja havainnollistaa kirjoitettua tai muisteltua tekstiä. Tämän lisäksi niitä on helppo kuunnella ja palauttaa mieleen. Monet puhujat ja esiintyjät käyttävätkin tarinointia hyväkseen kiinnittäessään yleisönsä huomion.

Mutta mikä ihme sitten on digitarina? Viime tiistain luennolla opin, että se on digitaalisten välineiden käyttöä tarinankerronnassa. Eli toisin sanoen digitaalisessa tarinassa hyödynnetään digitaalisen mediateknologian tarjoamia ilmaisukeinoja eli kuvia, tekstiä, puhetta, musiikkia sekä mahdollisesti äänitehosteita. Lopputuloksena syntyy lyhyt video (n. 1-5 min.) Näkökulmana luennolla oli digitarinat opetuksessa. Käsitin, ettei digitarinoiden teko ole Suomen opetuskentällä kovinkaan yleistä, mutta ‘rapakon takana’ tilanne on aivan toinen. Katsoimme luennolla havainnollistavia videoita siitä, kuinka yliopisto-opettajat kertoivat motivoineensa opiskelijoita videon tekoon sekä erään tytön TouchCast- videota oppimisprosessistaan. Mielessäni pyöri monia ajatuksia ja koenkin, että digitarinoilla on opetuksellisesti monia hyviä puolia, mutta myös haasteita.

Ensinnäkin on ne kaikki tarinoinnin hyvät puolet. Tarinoiden avulla on mahdollista harjoitella esiintymis- ja vuorovaikutustaitoja kameralle. Näitä taitoja jokainen tarvitsee tulevaisuudessa ammatistaan huolimatta. Usein tarinaan joudutaan myös pelkistämään jokin juoni, joka vaatii oppijalta luovuutta. Tarinoissa voidaan huumorin avulla lähestyä virheitä, erehdyksiä sekä vääriä tomintatapoja. Sen teko edellyttää myös tiimityötä sekä toiminnallisuutta. Nämä kaikki hyvät puolet summaamalla voisi sanoa, että tarinointi vilkastuttaa mielikuvitusta ja luovaa ajattelutapaa kuin jumppaaminen verenkiertoa. Oikein suunniteltuna se soveltuu monen ikäisille sekä esimerkiksi luennolla testaamamme TouchCast sovellus oli suhteellisen helppo käyttää. Uskon myös, että diginatiiveille sovellukset ja videot ovat matalan kynnyksen työkaluja. Sovellukset kuten Snapchat ovat jo hyvin yleisessä käytössä. Snapchatissa eli ’snäpissä’ lyhyiden videoiden kuvaaminen ja jakaminen seuraajille tulee tutuksi. Pointtina siis se, että myös koulun ulkopuolella lapset ja nuoret ovat tottuneet nopeaan informaation välitykseen, tekemään asioita samanaikaisesti (kuten katsovat televisiota ja tekevät läksyjä samaan aikaan), pitämään kuvia muuta tekstiä tärkeämpänä sekä toimimaan erilaisissa verkostoissa. Digitaalinen tarinankerronta tuo tätä diginatiivien kulttuuria myös kouluun ja oppimiseen.

Mitä ne huonot puolet sitten mielestäni ovat? Digitarinoinnin haasteita löytyy videon tuotantoprosessin loppupuolelta, eli videoiden jakamisesta, jatkokäytöstä sekä tekijänoikeudellisista asioista. Esimerkiksi testaamassamme TouchCast- sovelluksessa videot jaetaan julkiseksi nettiin, joka mahdollisti myös meidän luennolla katsomamme esimerkkivideot. Tarinaa varten etsitään usein myös musiikkia, ääntä ja äänitehosteita sekä kuvia ja videota. Voi tuntua helpoimmalta ratkaisulta tuottaa kuvamateriaali itse, koska tällöin ei tarvitse pohtia tekijänoikeuskysymyksiä. Toisaalta käyttämällä toisten aineistoa, opitaan paljon tekijänoikeuksista konkreettisesti. Videon julkaisemisen voi myös kiertää tallentamalla videon vain omalle laitteelle ja esittämällä sen toisella tapaa. Jotta työn tekeminen olisi mielekästä, olisi videolle hyvä saada oman luokan lisäksi muitakin katsojia. Varsinkin jos tarinan tarkoitus oli olla julkinen eikä esimerkiksi omaelämänkerrallinen. Tarinat voidaan julkaista myös erillisessä julkaisemistilaisuudessa tai jopa koulun “elokuvafestivaaleilla.” Uskon, että tärkeintä on kuitenkin se, että työ tulee esitetyksi jotenkin.

Loppukevennykseksi siteeraus dramatismin teoreetikolta. Se muistuttakoon meitä sanojen, tarinoiden ja draaman vaikuttavuudesta myös digiaikana. 

 Kenneth Burke: ’Life is not like a drama, life is a drama’.

DIGITALISAATIO, TULEVAISUUDEN KOULU JA MAHDOLLISET RISKIT

"Käytännössä digitalisaatio tuo kansalaiset ja yritykset  julkisten palveluiden kehityksen keskiöön. Seniorien hyvinvointia voidaan parantaa älykkäillä terveyspalveluilla, lapset voivat oppia historiaa ja maantiedettä virtuaaliympäristöissä ja oman auton omistamisen tarve voi poistua, kun julkisen liikenteen palvelut pystytään tarjoamaan kokonaisvaltaisesti."

Näin valtiovarainministeriö kuvailee digitalisaation tavoitteita Suomessa "digiloikkan" visioita kuvaillessaan. Digitatalisaation syventyminen on tämän päivän ja tulevaisuuden yhteiskunnan vääjäämätön kehityssuunta. Informaation määrä on viime vuosikymmeninä kasvanut räjähdysmäisesti ja ilmiön vaikuttavuutta kuvaa mielestäni hyvin tilastollinen yksityiskohta, jonka mukaan painetun tiedon määrä kaksinkertaistuu viiden vuoden välein.

Mitä digitalisaatiolla sitten tarkoitetaan? Yksinkertaistaen digitalisaatio voidaan ymmärtää yhteiskunnallisten toimintojen automatisointina, kaiken kattavan informaation tallentamista, muuntamista ja käsittelyä tietokoneavusteisesti. Se voi saada muotonsa kotitalouksien internetyhteyksillä varustetuissa tietokoneissa, virastojen verkkosivuilla, älypuhelimissa tai vaikkapa alakoululaisen sähköisen reissuvihon muodossa. Nykyisessä yhteiskunnastamme on itse asiassa vaikea löytää organisaatiota tai toimintoa, johon digitalisaatio ei olisi vielä ulottunut.

Suomi on monella taholla digitalisaation edelläkävijämaa. Sähköiset ylioppilaskirjoitukset on otettu käyttöön, verkkopankkitunnuksien avulla kansalainen voi kirjautua moninaisiin palveluihin niin yksityisen kuin julkisenkin sektorin puolella, viranomaisten kanssa asiointi on siirretty verkkoon sekä Suomeen kaavaillaan GPS-pohjaista ja puhelinverkkoihin perustuvaa autonkäyttömaksujärjestelmää. Digitalisaatio on siis ulottautunut ihmisten arkeen läpitunkevasti ja laaja-alaisesti.

Osa meistä vielä muistaa ajat, jolloin sähköiset järjestelmät eivät olleet jokapäiväisessä käytössä. Aikanaanhan laskut piti käydä maksamassa pankissa, kirjaston kirjat etsittiin selaamalla pahvisia kortteja kortistohyllyköstä ja kouluissa luettiin pääsääntöisesti kirjoihin painettua tekstiä. Muistan ajan, jolloin VHS-nauhalle tallennettu opetusvideo oppituntia muutaman kerran vuoden aikana. Nykyään opetuksessa käytetään yleisesti sähköisiä esitysjärjestelmiä, verkkopohjaisia aineistoja, yhteisöllisiä oppimisalustoja, sosiaalista mediaa ja oppimista tukevia multimediatuotteita. Nykypäivän kouluissa tuotetaan itse monipuolista digitaalista sisältöä ja jopa opiskellaan ohjelmoinnin alkeita.

Digitalisaation laajentumista ja syventymistä ei voitane pysäyttää tai edes hidastaa. Tästä peruslähtökohdasta käsin lieneekin viisainta pohtia, miten pysymme kehityksen mukana mahdollisimman tiiviisti hyötyen sen tarjoamista eduista täysimääräisesti.

Digitalisaation osalta onkin mielenkiintoista pohtia tulevaisuutta. Mihin digitalisaation kehitys johtaa esimerkiksi viiden, 10 tai vaikkapa 30 vuoden kuluttua? Näiden tulevaisuudenkuvien avulla voidaan suhteuttaa oma paikkamme digitaalisessa maailmassa hieman suuremmalla perspektiivillä. Digitalisaation tulevaisuusnäkymiä on mielenkiintoista pohtia erityisesti koulutuksen ja kasvatuksen näkökulmasta, sillä koulutusjärjestelmät voidaan nähdä ihmiskunnan arvostusten peilinä. Ajatus digitalisaation hahmottelusta vuosikymmenten päähän tulevaisuuteen saattaa näyttäytyä ensi vilkaisulta lähinnä teoreettiselta näpertelyltä, jonka ennustamattomia koukeroita ei opettajan tai koulutussuunnittelijan juuri tarvitse pohtia. Näin ei kuitenkaan mielestäni ole. Esimerkiksi kuluvana vuonna koulunsa aloittavat lapset ovat 15-20 vuoden kuluttua työelämässä yhteiskuntamme tuottavina jäseninä digitaalisen maailman keskiössä. Näin ollen kysymys on relevantti erityisesti lapsen vanhemmille, koulun opettajille, koulutussuunnittelijoille ja poliittisille päättäjille.

Miten digitalisaatio tulee näkymään kasvatuksessa ja koulutuksessa tulevaisuudessa? Millaiset ovat kehitysnäkymät esimerkiksi digitaalisessa koululuokassa? Millaisia opetettavan asian esitystapoja opettajalla tulee olemaan käytössään? Miten oppiaineiden sisältö tulee muuttumaan? Ja tuleeko keinoälystä opettajan korvaaja?    

Viitteitä tulevaisuuden digitaalisen koulujärjestelmän tulevaisuudesta on jo nyt näkyvillä. Muutamien vuosien kuluessa suomalaisissa kouluissa ja oppilaitoksissa tullaan saavuttamaan tilanne, käytännössä jokaisessa koululuokassa on käytössä tietokoneet ja digitaalisen materiaalin esittämisvälineet. Myös tavoite, jossa jokaisella oppilaalla on käytössään henkilökohtainen päätelaite (esimerkiksi tablettitietokone) tulee toteutumaan muutaman vuoden sisällä. Opettajien osaaminen tietotekninen osaaminen ja erityisesti tämän osaamisen soveltaminen opetuskäytössä tulee vähitellen nousemaan. Opetuksessa käytettävien digitaalisten ohjelmistojen, mobiilisovellusten ja yhteisöllisten työtilojen käyttö tulee vakiintumaan kaikissa perusopetuksen ja toisen asteen oppiaineissa. Uskon, että lähivuosien digitalisoituneen opetuksen kehitys tulee keskittymään tällä hetkelläkin olemassa oleviin osa-alueisiin syventäen ja laajentaen niiden käyttöastetta.

Entä mitä tulee tapahtumaan esimerkiksi 20 tai 30 vuoden kuluttua digitalisoituvassa opetuksessa? Kehityksen yksityiskohtia on tietysti mahdotonta ennustaa tarkasti, mutta uskon esimerkiksi seuraavien osa-alueiden olevan kehittämisen keskiössä: keinoälyn hyödyntäminen ja opetuksen optimointi, oppimisen siirtyminen yhä enemmän koulun ulkopuolelle, dynaamisen tiedonhaun kehitys sekä elinikäisen oppimisen korostuminen.

Ensiksikin tulevaisuuden koulutusjärjestelmässä keinoälyllä on todennäköisesti entistä suurempi rooli. Keinoäly voi joissakin tapauksissa korvata jopa opettajana toimivan ihmisen. Älykäs ohjelmisto voi tulevaisuudessa opettaa asioita yksilöllisesti tai pienelle ryhmälle ottaen huomioon yksilöiden oppimistyylit ja taitotason. Keinoäly voi mukauttaa opetusta ja harjoitustehtäviä oppilaiden iän, aikaisempien kurssien suoritusmerkintöjen, verkkosivujen selaushistorian, tunnistettujen ilmeiden opetuksen yhteydessä annettujen vastausten perusteella. Keinoäly voi optimoida ryhmän kaikkien yksilöiden oppimistehtävät sopiville vaativuustasoille ja koostaa kattavan palautteen valtavia tietovarantoja hyödyntäen. Mikäli kehityskulku on edellä kuvatun kaltainen, voidaan perinteisen opettajan rooli kyseenalaistaa. Onko tulevaisuuden opettajan tarkoitus tuoda jonkinlainen inhimillinen kosketus koulumaailman arkeen ja toimia samalla vain oppimisen ohjelmoijana?

Toisena mielenkiintoisena kehityssuuntana lienee informaation ja tiedon monopolin siirtyminen kouluilta ja yliopistoilta kollektiiviselle verkkoyhteisölle. Tämä kehityssuunta voidaan jo nyt nähdä esimerkiksi Wikipedia-sivustossa. Tietoa voidaan entistä enemmän luoda, käsitellä ja tallentaa yhteisöllisesti ilman autoritääristä yliopisto-organisaatiota. Tiedon siirtyessä koulujen ja kirjastojen ulkopuolelle, on oletettavaa, että myös oppiminen siirtyy informaaleille areenoille. Tässä kehityssuunnassa on erityisen mielenkiintoista seurata koulujen ja yliopistojen roolin mahdollista uudelleenmäärittelyä, tiedon luotettavuuden arviointimenetelmien vakiintumista, tiedon pirstaloitumista sekä opiskelun viihteellistymistä.

Kolmas kehityksen osa-alue saattaa olla dynaamisen tiedonhaun nopea laajentuminen. Käytännössä tämä voisi tarkoittaa esimerkiksi yksilöstä kerättyjen tietojen, analysoitujen tietojen ja taitojen sekä kiinnostuksen kohteiden yhdistämistä vaikkapa älysilmälaseihin, jotka toimisivat järjestelmän käyttöliittymänä. Älylasit voisivat olla jatkuvasti yhteydessä käyttäjästä kerättyyn big data -aineistoon ja voisivat tuottaa dynaamisesti optimoitua tietoa katseen tarkennuksen mukaan. Kaikki mahdollinen tieto voisi olla yksilön käytettävissä ajasta ja paikasta riippumatta valmiiksi optimoituna. Tätä kehityssuuntaa voidaan verrata älypuhelinten yleistymisen aiheuttamaan elämäntapamuutokseen. Esimerkiksi älysilmälasit on jo kehitetty, mutta niiden käyttö on toistaiseksi vähäistä. Jos ihmisellä olisi käytössään tämänkaltainen laitteisto, olisiko hänellä tarvetta käyttää aikaansa työlääseen asioiden ulkoa opetteluun?

Neljäntenä ja varsin ilmeisenä kehityssuuntana on todennäköisesti elinikäisen oppimisen ja jatkuvan itsensäkehittämisen vaatimukset. Tämä trendi on yleisesti tunnistettu ja sen vaikutukset näkyvät osittain jo tämän hetken yhteiskuntarakenteissa ja työmarkkinoilla. Tulevaisuuden työmarkkinoilla pätkätyöt ja alan vaihtaminen moneen työuran aikana tulevat olemaan yhä arkipäiväisempiä ilmiöitä. Kouluttautuminen työn ohessa ja alaa vaihdettaessa tulevat olemaan työssäkäyvän väestön arkipäivää. Myös työn sisältö tulee muuttumaan. Koulutusvaatimukset tulevat olemaan korkeat teknistyvässä yhteiskunnassa eräitä matalapalkka-aloja lukuun ottamatta. Tulevaisuudessa tarvitaan siis joustavia kouluttautumismahdollisuuksia joko fyysisiin oppilaitoksiin tai digitaalisiin oppimisympäristöihin tukeutuen. Tämä tulee olemaan haaste useille tahoille. Yksilölle tämä tarkoittaa kilpailun kiristymistä työmarkkinoilla ja lähes pakonomaista kouluttautumista, yhteiskunnalle tämä tarkoittaa koulutukseen panostamista ja yksityiselle sektorille tämä kehityssuunta näyttäytyy valtavana liiketoimintamahdollisuutena. Omana kysymyksenään on myös se, miten robotiikan yleistyminen vaikuttaa työmarkkinoihin.

Digitalisaatiosta saatavat hyötypotentiaali on valtava, mutta siihen liittyy myös huomattava määrä vakavia riskejä, joita ei ole ehkä ole arvioitu tarpeeksi julkisessa keskustelussa.

Vaikka digitalisaatioon on liitetty huomattava määrä mahdollistavia ja tasa-arvoistavia tekijöitä, ei myönteinen kehityskulku näiltä osin ole kuitenkaan itsestään selvä. Digitalisaatio voi tuoda mukanaan myös eriarvoistavia ilmiöitä. Esimerkki mahdollisesta eriarvoistumisesta voidaan löytää esimerkiksi opetuksessa tarvittavien laitteiden saavutettavuudesta. Vaikka esimerkiksi perusopetukseen kuuluu periaate, jonka mukaan opiskeluvälineet tulisivat olla oppilaalle ilmaisia, eivät kaikki koulut kuitenkaan pysty tarjoamaan esimerkiksi henkilökohtaisia tietokoneita jokaiselle oppilaalle. Digitalisaation hyödyt ja mahdollisuudet eivät siis jakaannu väestölle tasaisesti. Tästä seuraa tilanne, jossa vähävaraisiin perheisiin kuuluvat lapset saattavat joutua entistä pahempaan syrjäytymiskierteeseen jäädessään digitalisaatiokehityksen ulkokehälle.

Tiedon siirtyminen koulujen ja oppilaitosten ulkopuolelle aiheuttaa myös tiedon pirstaloitumista ja siirtää tiedon luotettavuuden arvioinnin vastuun opiskelijalle ja tiedonkäsittelijälle. Tulevaisuudessa onkin mielenkiintoista pohtia, millaiseksi verkosta löytyvän tiedon luonne muuttuu. Otetaanko tulevaisuuden tiedonluomisessa käyttöön akateeminen tiedon luotettavuuden arviointi vai muodostuuko verkossa liikkuvasta tiedosta hajanaista disinformaatiota?

Mahdollisen eriarvoistumisen lisäksi digitalisaation hallittu jalkauttaminen koulutusjärjestelmän piiriin vaatii valtionhallinnolta hyvää suunnittelua ja varojen viisasta käyttöä. Investointien hyödyt tulee pohtia tarkkaan, sillä tulevaisuudessa on tarjolla yhä enemmän myös vähemmän tarpeellisia koulutusteknologisia palveluja.    

Elämme siis digitaliasaation murrosvaihetta. Uskon, ettei aikamme poliittisilla päätöksillä ole juurikaan merkitystä meneillään oleviin pysäyttämättömiin megatrendeihin. Yhteiskuntana meidän on siis tehtävä päätöksiä, joilla mahdollistamme digitalisaation tuottamien hyötyjen täysimittaisen hyödyntämisen nyt ja tulevaisuudessa. Suomalaisen koulutuspoliittisen päätöksenteon ytimessä tulisikin olla sellaiset toimenpiteet, jotka pitävät tulevat suomalaiset sukupolvet kehityksen kärjessä epäämättä tulevaisuuden toistaiseksi tuntemattomia mahdollisuuksia. Käytännössä tämä voisi tarkoittaa tietotekniikan peruskäytön hallintaa viihdekäytön sijaan, tiedonhaun opettamista, ohjelmoinnin opettamisen viemistä korkeammalle tasolle ja medialukutaidon tuomista 2010-luvulle.

Yhdysvaltojen työministeriön tutkimuksen mukaan 65 % tämän päivän lapsista tulee työllistymään sellaisiin ammatteihin, joita tällä hetkellä ei ole edes olemassa. Tulevaisuus on siis täynnä mahdollisuuksia, mutta myös epävarmuutta. Parhaiten kansainvälisessä kilpailussa menestyvät todennäköisesti ne, jotka kykenevät ennustamaan digitalisaation tulevaisuutta tarkimmin.

Oppimisympäristöt osana oppimista - kokemuksiani steinerkoulusta

Manninen ja Pesonen (1997, Manninen ym. 2013, 15) määrittelevät oppimisympäristön ympäristönä, jonka tarkoitus on tukea oppimista. Wilson (1996) näkee oppimisympäristön erilaisina resursseina, jotka toimivat ymmärtämisen ja ongelmanratkaisun tukena. Johdantoluennoilla ja Mannisen ym. (2013, 27) teoksessa nostettiin esiin oppimisympäristöjen viisi näkökulmaa: fyysinen, paikallinen, sosiaalinen, teknologinen ja didaktinen. Tässä kirjoituksessani pohdin johdantoluennolla nousseita ajatuksiani suhteessa oppimisympäristöihin ja peilaan niitä kokemuksiini steinerkoulun opettajana.

Johdantoluennoilla minussa heräsi ajatus liittyen oppimisympäristöihin sosiaalisena ja paikallisena ulottuvuutena. Minulle opettajan työ oli sinällään jo oppimiskokemus, jossa oppimisympäristönä toimi sekä luokkahuone oppilaineen että erityisesti sosiaalinen suhteeni oppilaiden vanhempiin, kollegoihin ja oppilaisiin. Antoisimpia ja opettavaisimpia kokemuksiani olivat hetket, jolloin pääsin (tai jouduin!) selvittelemään tekemiäni valintoja oppilaiden tai oppilaiden vanhempien kanssa. Esimerkiksi tekemäni vaihtoehtoiset ratkaisut perinteisten kokeiden sijalla ja niihin liittyvät kysymykset haastoivat minut todella katsomaan ja perustelemaan tekemiäni ratkaisuja sekä ottamaan niistä vastuun. Ne hetket opettivat minua seisomaan omilla jaloillani. Oppimiseni kannalta se oli huomattavasti antoisampaa kuin teoreettisesti lukea ja ymmärtää asiasta. Antoisina ja haasteellisina koin myös hetket, jolloin olin selvittelemässä nuorten välisiä suhteita liittyen toisiinsa, oppimiseen tai opettajaan. Esimerkiksi erään kerran olin kahden teini-ikäisen tytön kanssa selvittelemässä koulun varastossa (erikoinen ympäristö! :) ) heidän häiritsevää käyttäytymistään oppitunnilla. Keskustelussamme kävimme läpi niin tiedolliseen oppimiseen kuin sosiaalisiin suhteisiin liittyviä kysymyksiä, lisäksi koin tärkeänä olla heille esimerkkinä siitä, että on ok tehdä virheitä ja niistä voi olla pahoillaan, ottaa vastuun ja koittaa oppia.

Aiemmassa blogikirjoituksessa minulla jäi mieleen opettajan tärkein tehtävä... Onko se todella tiedon välittäminen vai voisiko se olla jotain muuta? Itse tunnistan oppijana kaipaavani toisinaan behavioristista oppimista, jossa opettajan tehtävä on antaa minulle tietoa ja minä olen lähes passiivinen tiedon omaksuja. Minun ei tarvitse ottaa selvää ja miettiä mitä milloinkin on tehtävänä, vaan sen kuin kuljen putken läpi ja tulen jonnekin, jossa voin sitten myöhemmin alkaa kysymään itseltäbi, mitä haluan ja mihin suuntaan seuraavaksi kuljen. Toisaalta koen, että lasten opettajana minulle tärkein tehtävä on olla aikuinen lasten maailmassa ja olla lapsille peili, josta he voivat peilata ihmisenä olemista. Mielipiteeni peruskoulusta onkin, että koulun tehtävä on ennen kaikkea sosiaalinen ja opettajien tärkein tehtävä siellä on näiden sosiaalisten taitojen peilaaminen oppilaille ja niistä huolehtiminen. Opettajan tehtävä on avata ja osoittaa maailma kaikkine väreineen kasvaville ihmisille. Lisäksi opettajan tehtävä mielestäni on ottaa ja kantaa vastuu näistä suhteista ja niiden muodostumisesta sekä haasteista niissä, ja sitä mukaa kuin ihminen kasvaa ja oppii, siirtää vastuuta asteittain yksilöille itselleen. (vrt. Manninen 2013, 19.)

Oppimisympäristön fyysisessä näkökulmassa (Manninen 2013, 38) korostuu oppimisympäristö tilana ja rakennuksena. Kysymys on tällöin heidän mukaansa opetustilojen tai työympäristöjen suunnittelusta. Kokemukseni perusteella vaihtoehtopedagogiikoissa, kuten steinerpedagogiikassa, huomioidaan hieman perinteistä näkökulmaa syvemmin oppimisympäristö myös fyysisenä tilana. Esimerkiksi steinerkoulussa luokkahuoneet ovat usein tietyn värisiä lapsen iästä riippuen, lisäksi huomiota on kiinnitetty didaktisesti oppi- ja opetusmateriaalien valintaan sekä luokkahuoneen kalusteisiin ja niiden järjestykseen, esimerkiksi temperamenttityyppien mukaan jaotellen tai istumapaikkojen puolikaaren muoto. Oppimisympäristön tekninen näkökulma ei mielestäni niinkään korostu steinerkoulussa, opetusmateriaaleissa tärkeää on luotettavuus ja ihmisläheisyys mutta ei niinkään edullisuus ja nopeus. Esimerkiksi monissa luokissa opettajat ovat vaihtaneet nykyaikaiset valkoiset tussitaulut vanhoihin vihreisiin liitutauluihin, jotka ovat esteettisesti kauniimpia ja joihin kirjoittaminen ja piirtäminen on mahdollista tehdä tussitauluja elävämmin. Samoin TVT opetuksen tuominen mielekkäällä tavalla yhdistettynä vaihtoehtopedagogiikan lähtökohtaisiin arvoihin on mielestäni haastavaa, erityisesti alakouluikäisillä lapsilla. Toisaalta opetussuunnitelma antaa tähän melko löyhät raamit, joita soveltamalla jokaisessa koulussa lienee mahdollista löytää pedagogiikkaan sopiva tapa tuoda TVT opetus osaksi mielekästä ja tavoitteellista koulutusta.

Oppimisympäristön didaktinen näkökulma (Manninen 2013, 41) kysyy ”kuinka opiskelutilanteesta rakennetaan sellaisia oppimista käynnistäviä ärsykkeitä, jotka parhaalla mahdollisella tavalla tukevat oppimista?” Kysymys on mielestäni hyvin haasteellinen. Ihmiset ovat erilaisia oppijoita, ja persoonasta riippuen jollakin voi korostua ympäristö, toisella sosiaalinen ja psykologinen ympäristö, kolmannella taas tekniset laitteet. Miten näiden yhdistelmästä saataisiin luotua yksi yhteinen ympäristö, jossa oppiminen olisi mahdollisimman tukevaa ja mielekästä kaikille oppijoille? Epäilen, ettei siihen ehkä koskaan täysin pystytä. Toisaalta on tärkeää keskustella ja huomioida erilaisten oppisympäristöjen merkitys oppimiseen. Mannisen (2013, 26) mukaan hyvä oppimisympäristö tarjoaa erilaisia oppimisen tapoja. Se huomioi niin esteettisen, kasvatuksellisen, viihteellisen kuin eskapistesen eli todellisuuspakoisen näkökulman oppimisympäristöön. Marja Mononen-Aaltonen (Manninen 2013, 28) nostaa esille myös dialogin yhtenä oppimisympäristönä. Siinä ihmisten välinen vuorovaikutus toimii oppimisalustana. Mielestäni nykypäivänä, riippumatta siitä missä fyysisessä tilassa tai millä teknisellä laitteella oppiminen tapahtuu, sen keskiössä on oppijoiden eli ihmisten suhde toisiinsa ja heidän kykynsä toimia dialogissa toistensa kanssa.

Muuttuvat oppimisympäristöt

Tervetuloa uuteen blogiin!

Blogi on perustettu KASSO1 kurssia varten, jossa tarkastelemme muuttuvia oppimisympäristöjä. Käyttäjiä tässä blogissa ovat Emilia, Tomi, Mia, Heidi, Marjatta sekä Liis  (ELO5 ryhmä).

Muuttuvat oppimisympäristöt

Oppimisympäristöt muuttuvat kovaa vauhtia. Tämän aiheuttaa globaali informaatioyhteiskuntakehitys ja tietoverkkojen ja teknologian hyvin nopea kehittyminen (=digitalisaatio). Digitalisaatio tuottaa uusia tiedon ja osaamisen tarpeita koulumaailmaan varhaiskasvatuksesta aikuiskolutukseen sekä elinikäisen oppimsen alueelle.

Nopea kehitys tietotekniikassa tuo mukaan uusia kysymyksiä pedagogiikassa. Esimerkiksi, miten muuttuvissa oppimisympäristöissä, ja niihin liittyvillä uusilla tietoteknologian sovellutuksilla, voidaan tukea ja ohjata oppijoita kohti mielekästä oppimista; miten luodaan reflektiivisiä, vuorovaikutuksellisia tai yhteisöllisiä rakenteita oppimisen syventämiseksi; sekä millaiseksi opettajan rooli oppimisympäristöissä muodostuu?

Johdantoluennossa esille nousi viisi  näkökulmaa, jotka ovat muuttuvien ympäristöjen vaikutuksen alaisina: fyysinen, sosiaalinen, paikallinen, teknologinen ja didaktinen. Haluaisin tarttua omassa tekstissäni sosiaaliseen näkökulmaan puhuttaessa muuttuvista oppimisympäristöistä. Sosiaalinen näkökulma tarkastelee vuorovaikutusta, joka tapahtuu koulumaailmassa. Vuorovaikutukseen vaikuttavat oppilaat keskenään, opettaja ja oppilas, opettaja ja muu koulun henkilökunta. Esimerkiksi kiusaaminen voi muuttaa luokan ilmapiiriä huonoon ja ahdistavaan suuntaan, jossa oppiminen on vaikeaa. Tänäpäivänä mediassa on noussut esille myös opettajien kiusaaminen oppilaiden taholta, jossa opettajaa ärsytetään tahallaan äärirajoille asti jonkun muun salaa kuvatessa. Kuvamateriaali päätyy useinmiten julkiseen käsittelyyn. Tällainen toiminta vaikuttaa opettajan henkiseen jaksamiseen, jopa työpaikan menettämiseen. Opettajan pääasiallinen tehtävä on opettaminen, mutta kuitenkin luokan järjestyksen ylläpitämiseen kuluu suurin osa oppitunnista. Myös pelko siitä, että omat järjestyksen ylläpitämisen tavat päätyvät sosiaaliseen mediaan.

Sosiaalisista suhteista haluan vielä esiin nostaa koulusta toiseen siirtymiset. Ala-aste ikäisinä luodaan syviä jopa pysyviä kaverisyhteita, johon ulkopuolelta muuttavan on vaikea päästä sisään.  Miten vaikeeta on päästä uudessa koulussa oppimisen rytmiin sekä miten iso vaikutus on kaverien hyväksynnällä.