Olipa kerran digitarina

Tarinat- tuo ikivanha tapa välittää tietoa ihmiseltä toiselle. Palatakseni ajassa taaksepäin, jo 1984 Walter Fisher teoretisoi tarinoiden merkityksestä. Hänen mukaansa ihmiset ovat luonnollisia tarinankertoja ja elämä itsessään on jatkuvien tarinoiden elämistä, kokemista ja kertomista. Narratiivinen paradigma asetti tarinat jopa retoriikan edelle. Ihmiset eivät siis ole vaan rationaalisia olentoja, vaan puheeseen vaikuttavat monet asiat, kuten tunteet, kulttuuri ja esteettisyys. Tarinat ovat siis lähes aina olleet keino elävöittää ja havainnollistaa kirjoitettua tai muisteltua tekstiä. Tämän lisäksi niitä on helppo kuunnella ja palauttaa mieleen. Monet puhujat ja esiintyjät käyttävätkin tarinointia hyväkseen kiinnittäessään yleisönsä huomion.

Mutta mikä ihme sitten on digitarina? Viime tiistain luennolla opin, että se on digitaalisten välineiden käyttöä tarinankerronnassa. Eli toisin sanoen digitaalisessa tarinassa hyödynnetään digitaalisen mediateknologian tarjoamia ilmaisukeinoja eli kuvia, tekstiä, puhetta, musiikkia sekä mahdollisesti äänitehosteita. Lopputuloksena syntyy lyhyt video (n. 1-5 min.) Näkökulmana luennolla oli digitarinat opetuksessa. Käsitin, ettei digitarinoiden teko ole Suomen opetuskentällä kovinkaan yleistä, mutta ‘rapakon takana’ tilanne on aivan toinen. Katsoimme luennolla havainnollistavia videoita siitä, kuinka yliopisto-opettajat kertoivat motivoineensa opiskelijoita videon tekoon sekä erään tytön TouchCast- videota oppimisprosessistaan. Mielessäni pyöri monia ajatuksia ja koenkin, että digitarinoilla on opetuksellisesti monia hyviä puolia, mutta myös haasteita.

Ensinnäkin on ne kaikki tarinoinnin hyvät puolet. Tarinoiden avulla on mahdollista harjoitella esiintymis- ja vuorovaikutustaitoja kameralle. Näitä taitoja jokainen tarvitsee tulevaisuudessa ammatistaan huolimatta. Usein tarinaan joudutaan myös pelkistämään jokin juoni, joka vaatii oppijalta luovuutta. Tarinoissa voidaan huumorin avulla lähestyä virheitä, erehdyksiä sekä vääriä tomintatapoja. Sen teko edellyttää myös tiimityötä sekä toiminnallisuutta. Nämä kaikki hyvät puolet summaamalla voisi sanoa, että tarinointi vilkastuttaa mielikuvitusta ja luovaa ajattelutapaa kuin jumppaaminen verenkiertoa. Oikein suunniteltuna se soveltuu monen ikäisille sekä esimerkiksi luennolla testaamamme TouchCast sovellus oli suhteellisen helppo käyttää. Uskon myös, että diginatiiveille sovellukset ja videot ovat matalan kynnyksen työkaluja. Sovellukset kuten Snapchat ovat jo hyvin yleisessä käytössä. Snapchatissa eli ’snäpissä’ lyhyiden videoiden kuvaaminen ja jakaminen seuraajille tulee tutuksi. Pointtina siis se, että myös koulun ulkopuolella lapset ja nuoret ovat tottuneet nopeaan informaation välitykseen, tekemään asioita samanaikaisesti (kuten katsovat televisiota ja tekevät läksyjä samaan aikaan), pitämään kuvia muuta tekstiä tärkeämpänä sekä toimimaan erilaisissa verkostoissa. Digitaalinen tarinankerronta tuo tätä diginatiivien kulttuuria myös kouluun ja oppimiseen.

Mitä ne huonot puolet sitten mielestäni ovat? Digitarinoinnin haasteita löytyy videon tuotantoprosessin loppupuolelta, eli videoiden jakamisesta, jatkokäytöstä sekä tekijänoikeudellisista asioista. Esimerkiksi testaamassamme TouchCast- sovelluksessa videot jaetaan julkiseksi nettiin, joka mahdollisti myös meidän luennolla katsomamme esimerkkivideot. Tarinaa varten etsitään usein myös musiikkia, ääntä ja äänitehosteita sekä kuvia ja videota. Voi tuntua helpoimmalta ratkaisulta tuottaa kuvamateriaali itse, koska tällöin ei tarvitse pohtia tekijänoikeuskysymyksiä. Toisaalta käyttämällä toisten aineistoa, opitaan paljon tekijänoikeuksista konkreettisesti. Videon julkaisemisen voi myös kiertää tallentamalla videon vain omalle laitteelle ja esittämällä sen toisella tapaa. Jotta työn tekeminen olisi mielekästä, olisi videolle hyvä saada oman luokan lisäksi muitakin katsojia. Varsinkin jos tarinan tarkoitus oli olla julkinen eikä esimerkiksi omaelämänkerrallinen. Tarinat voidaan julkaista myös erillisessä julkaisemistilaisuudessa tai jopa koulun “elokuvafestivaaleilla.” Uskon, että tärkeintä on kuitenkin se, että työ tulee esitetyksi jotenkin.

Loppukevennykseksi siteeraus dramatismin teoreetikolta. Se muistuttakoon meitä sanojen, tarinoiden ja draaman vaikuttavuudesta myös digiaikana. 

 Kenneth Burke: ’Life is not like a drama, life is a drama’.