Oppimisympäristöt osana oppimista - kokemuksiani steinerkoulusta

Manninen ja Pesonen (1997, Manninen ym. 2013, 15) määrittelevät oppimisympäristön ympäristönä, jonka tarkoitus on tukea oppimista. Wilson (1996) näkee oppimisympäristön erilaisina resursseina, jotka toimivat ymmärtämisen ja ongelmanratkaisun tukena. Johdantoluennoilla ja Mannisen ym. (2013, 27) teoksessa nostettiin esiin oppimisympäristöjen viisi näkökulmaa: fyysinen, paikallinen, sosiaalinen, teknologinen ja didaktinen. Tässä kirjoituksessani pohdin johdantoluennolla nousseita ajatuksiani suhteessa oppimisympäristöihin ja peilaan niitä kokemuksiini steinerkoulun opettajana.

Johdantoluennoilla minussa heräsi ajatus liittyen oppimisympäristöihin sosiaalisena ja paikallisena ulottuvuutena. Minulle opettajan työ oli sinällään jo oppimiskokemus, jossa oppimisympäristönä toimi sekä luokkahuone oppilaineen että erityisesti sosiaalinen suhteeni oppilaiden vanhempiin, kollegoihin ja oppilaisiin. Antoisimpia ja opettavaisimpia kokemuksiani olivat hetket, jolloin pääsin (tai jouduin!) selvittelemään tekemiäni valintoja oppilaiden tai oppilaiden vanhempien kanssa. Esimerkiksi tekemäni vaihtoehtoiset ratkaisut perinteisten kokeiden sijalla ja niihin liittyvät kysymykset haastoivat minut todella katsomaan ja perustelemaan tekemiäni ratkaisuja sekä ottamaan niistä vastuun. Ne hetket opettivat minua seisomaan omilla jaloillani. Oppimiseni kannalta se oli huomattavasti antoisampaa kuin teoreettisesti lukea ja ymmärtää asiasta. Antoisina ja haasteellisina koin myös hetket, jolloin olin selvittelemässä nuorten välisiä suhteita liittyen toisiinsa, oppimiseen tai opettajaan. Esimerkiksi erään kerran olin kahden teini-ikäisen tytön kanssa selvittelemässä koulun varastossa (erikoinen ympäristö! :) ) heidän häiritsevää käyttäytymistään oppitunnilla. Keskustelussamme kävimme läpi niin tiedolliseen oppimiseen kuin sosiaalisiin suhteisiin liittyviä kysymyksiä, lisäksi koin tärkeänä olla heille esimerkkinä siitä, että on ok tehdä virheitä ja niistä voi olla pahoillaan, ottaa vastuun ja koittaa oppia.

Aiemmassa blogikirjoituksessa minulla jäi mieleen opettajan tärkein tehtävä... Onko se todella tiedon välittäminen vai voisiko se olla jotain muuta? Itse tunnistan oppijana kaipaavani toisinaan behavioristista oppimista, jossa opettajan tehtävä on antaa minulle tietoa ja minä olen lähes passiivinen tiedon omaksuja. Minun ei tarvitse ottaa selvää ja miettiä mitä milloinkin on tehtävänä, vaan sen kuin kuljen putken läpi ja tulen jonnekin, jossa voin sitten myöhemmin alkaa kysymään itseltäbi, mitä haluan ja mihin suuntaan seuraavaksi kuljen. Toisaalta koen, että lasten opettajana minulle tärkein tehtävä on olla aikuinen lasten maailmassa ja olla lapsille peili, josta he voivat peilata ihmisenä olemista. Mielipiteeni peruskoulusta onkin, että koulun tehtävä on ennen kaikkea sosiaalinen ja opettajien tärkein tehtävä siellä on näiden sosiaalisten taitojen peilaaminen oppilaille ja niistä huolehtiminen. Opettajan tehtävä on avata ja osoittaa maailma kaikkine väreineen kasvaville ihmisille. Lisäksi opettajan tehtävä mielestäni on ottaa ja kantaa vastuu näistä suhteista ja niiden muodostumisesta sekä haasteista niissä, ja sitä mukaa kuin ihminen kasvaa ja oppii, siirtää vastuuta asteittain yksilöille itselleen. (vrt. Manninen 2013, 19.)

Oppimisympäristön fyysisessä näkökulmassa (Manninen 2013, 38) korostuu oppimisympäristö tilana ja rakennuksena. Kysymys on tällöin heidän mukaansa opetustilojen tai työympäristöjen suunnittelusta. Kokemukseni perusteella vaihtoehtopedagogiikoissa, kuten steinerpedagogiikassa, huomioidaan hieman perinteistä näkökulmaa syvemmin oppimisympäristö myös fyysisenä tilana. Esimerkiksi steinerkoulussa luokkahuoneet ovat usein tietyn värisiä lapsen iästä riippuen, lisäksi huomiota on kiinnitetty didaktisesti oppi- ja opetusmateriaalien valintaan sekä luokkahuoneen kalusteisiin ja niiden järjestykseen, esimerkiksi temperamenttityyppien mukaan jaotellen tai istumapaikkojen puolikaaren muoto. Oppimisympäristön tekninen näkökulma ei mielestäni niinkään korostu steinerkoulussa, opetusmateriaaleissa tärkeää on luotettavuus ja ihmisläheisyys mutta ei niinkään edullisuus ja nopeus. Esimerkiksi monissa luokissa opettajat ovat vaihtaneet nykyaikaiset valkoiset tussitaulut vanhoihin vihreisiin liitutauluihin, jotka ovat esteettisesti kauniimpia ja joihin kirjoittaminen ja piirtäminen on mahdollista tehdä tussitauluja elävämmin. Samoin TVT opetuksen tuominen mielekkäällä tavalla yhdistettynä vaihtoehtopedagogiikan lähtökohtaisiin arvoihin on mielestäni haastavaa, erityisesti alakouluikäisillä lapsilla. Toisaalta opetussuunnitelma antaa tähän melko löyhät raamit, joita soveltamalla jokaisessa koulussa lienee mahdollista löytää pedagogiikkaan sopiva tapa tuoda TVT opetus osaksi mielekästä ja tavoitteellista koulutusta.

Oppimisympäristön didaktinen näkökulma (Manninen 2013, 41) kysyy ”kuinka opiskelutilanteesta rakennetaan sellaisia oppimista käynnistäviä ärsykkeitä, jotka parhaalla mahdollisella tavalla tukevat oppimista?” Kysymys on mielestäni hyvin haasteellinen. Ihmiset ovat erilaisia oppijoita, ja persoonasta riippuen jollakin voi korostua ympäristö, toisella sosiaalinen ja psykologinen ympäristö, kolmannella taas tekniset laitteet. Miten näiden yhdistelmästä saataisiin luotua yksi yhteinen ympäristö, jossa oppiminen olisi mahdollisimman tukevaa ja mielekästä kaikille oppijoille? Epäilen, ettei siihen ehkä koskaan täysin pystytä. Toisaalta on tärkeää keskustella ja huomioida erilaisten oppisympäristöjen merkitys oppimiseen. Mannisen (2013, 26) mukaan hyvä oppimisympäristö tarjoaa erilaisia oppimisen tapoja. Se huomioi niin esteettisen, kasvatuksellisen, viihteellisen kuin eskapistesen eli todellisuuspakoisen näkökulman oppimisympäristöön. Marja Mononen-Aaltonen (Manninen 2013, 28) nostaa esille myös dialogin yhtenä oppimisympäristönä. Siinä ihmisten välinen vuorovaikutus toimii oppimisalustana. Mielestäni nykypäivänä, riippumatta siitä missä fyysisessä tilassa tai millä teknisellä laitteella oppiminen tapahtuu, sen keskiössä on oppijoiden eli ihmisten suhde toisiinsa ja heidän kykynsä toimia dialogissa toistensa kanssa.